ja neljän rungon taktiikka
Sanoivat, että eläkepäivillä pitäisi ottaa rennosti, mutta minä otan vain valokuvia. Ja niitäkin otan usealla eri Nikonilla, koska yksi runko on tietenkin liian vähän ja viisi olisi jo liioittelua – ainakin vaimon mielestä.
Istun usein olohuoneen nojatuolissa pöydällä arsenaali, joka saisi sota-arkistonhoitajankin kalpenemaan. On runko laajakulmalle, runko 200-milliselle, yksi makrolle ja se neljäs... no, se on siinä varmuuden vuoksi zoomi, jos sattuu tulemaan äkillinen tarve kuvata jotain, mikä ei mahdu edellisiin kategorioihin. Strategiani on yksinkertainen: en vaihda objektiivia, vaan vaihdan kameraa. Se on vähän kuin vaihtaisi autoa aina, kun päivä vaihtuu, mutta pysyypähän kenno puhtaampana.
Luin äskettäin artikkelin, jossa väitettiin, että valokuvaaminen tuhoaa oman muistin. Kirjoittaja hienosteli, että kun räpsäytän suljinta, aivot ulkoistavat muiston muistikortille ja unohtavat itse tilanteen. No, minun iässäni se on pikemminkin palvelus. Jos muistini on kerran ulkoistettu SanDiskin 64-gigaiselle, niin sehän on vain modernia tehokkuutta! Jos en muista, mitä söin aamiaiseksi, voin aina tarkistaa sen puhelimen makrolla otetusta lähikuvasta kaurapuuron silmästä.
Mutta se, mikä tässä harrastuksessa todella pitää vanhan miehen virkeänä, on tämä jatkuva oppimisen piina. Luulisi, että näiden kymmenien vuosien jälkeen tietäisi, miten valo käyttäytyy, mutta ei. Valo on yhtä oikukas kuin naapurin kissa.
Sitä paitsi käytän edelleen niitä vanhoja käsitarkenteisia lasitavaroita. Niiden kanssa ei ole kiire mihinkään. Siinä kun nuoremmat kuvaajat luottavat silmätarkennukseen ja tekoälyyn, minä käännän tarkennusrengasta kuin varas kassakaapin lukkoa. Siinä on sellaista sormenpäätuntumaa, jota ei mikään algoritmi korvaa. Se on meditatiivista: minä, Nikon ja hitaasti vaeltava tarkennustaso. Joskus kohde ehtii poistua paikalta, kasvaa aikuiseksi tai muuttaa ulkomaille ennen kuin olen saanut kuvan otettua, mutta se on sivuseikka. Prosessi, joka ei läheskään aina mene putkeen, se on tärkein.
Artikkeli väitti myös, että kuva on vain pieni siivu todellisuutta. Niin onkin, ja hyvä niin! Jos yrittäisi vangita koko maailman kerralla, siinä menisi järki. Parempi on pitää kiinni näistä neljästä rungosta ja etsiä sitä hyvää valoa, vaikka sitten oppisi uuden asian vasta viimeisellä mahdollisella hetkellä.
Eikä minulla ole aikomustakaan luopua yhdestäkään rungosta. Ne ovat kuin vanhoja ystäviä: jokaisella on omat oikut, viat ja luonneviat, mutta ne tuntevat minut. Ja jos joku kysyy, miksi tarvitsen vielä yhden uuden opaskirjan tai kurssin, vastaan vain: ”En minä kuvaa sitä, mitä näen, vaan sitä, mitä olen vasta opettelemassa näkemään.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti