Kamera ja minun sieluni

 

eli miksi jaksan yhä kantaa tätä möykkyä?

Viime aikoina olen joutunut puolustelemaan harrastustani kuin olisin kertonut harrastavani lankapuhelimien entisöintiä tai höyrykoneella ajoa. "Miksi ihmeessä sä raahaat tota painavaa kameraa mukana joka päivä?" minulta kysytään. " Ota kuvat kännykällä tai lataa se tekoäly, se tekee sekunnissa hienomman kuvan kuin mitä sä ikinä saat otettua."

Ja totta se on. Tekoäly on kuin se priimus, joka sai kymppejä kokeista ilman, että se edes avasi kirjaa. AI generoi minulle hetkessä fotorealistisen kuvan revontulista ratsastavasta karhusta, joka syö HK:n sinistä, ja valo lankeaa karhun turkille täsmälleen 45 asteen kulmassa. Tekninen suoritus on 10/10.

Mutta siinä se ongelma juuri onkin. Se on liian helppoa.

Kun täydellisyys alkaa haukotuttaa

Valokuvaus on minulle terapeuttista, ja kamera-terapian pointti on se, että tekee ite kuvat. Jos menen metsään ja pyydän tekoälyä luomaan minulle "kauniin talvimaiseman", olenko minä kokenut mitään? Olenko tuntenut miten tarvon hankea kenkieni alle tai haistan tulevan kevään tuoksua? En. Olen vain antanut käskyn palvelimelle jossain tuolla Huippuvuorilla.

Kameran kanssa oleminen on eräänlaista meditatiivista sähläämistä. Se on sitä, kun yritän epätoivoisesti säätää ISO-arvoa, kun sormet ovat kohmeessa. Se on sitä, kun odotan viisitoista minuuttia, että tuo pahalaisen pilvi väistyisi auringon edestä.

Tekoälyltä puuttuu yksi olennainen ominaisuus: hiki.

Todiste elämästä

Tekoälykuva on valhe, joka näyttää totuudelta. Minun valokuvani taas on usein tekninen kömmähdys, joka sisältää kömpelön totuuden.

Kun katson kymmenen vuotta vanhaa, hieman tärähtänyttä kuvaa sateisesta Jyväskylän satamasta, muistan tarkalleen, kuinka kengät kastuivat ja kuinka kahvi maistui sen jälkeen hyvältä. Jos tekoäly generoisi minulle aivoihin "muiston" sateisesta päivästä, se olisi vain hieno tiedosto. Sillä ei olisi tätä ankkuria elämässäni.

Manuaali vai automaatti?

Onko kameran käyttäminen turhaa? Samalla logiikalla on turhaa kävellä, koska sähköpotkulaudat on keksitty. On turhaa ostaa levyjä, koska Spotify on olemassa.

Kameran linssin läpi katsominen pakottaa minut olemaan läsnä tässä kummallisessa ja välillä vähän ruttuisessa maailmassa. Kaiken lisäksi käytän kameraa lähes aina manuaaliasetuksilla. Tekoäly voisi luoda minulle täydellisemmän maailman, mutta minä asun tässä epätäydellisessä ympäristössä ja haluan nähdä sen omin silmin. Tekoäly kuvista on silti hyötyä, sillä me ovat hyvä mentori.

Joten, kyllä. Jatkan kameran raahaamista tänään ja huomennakin. Ja ehkä myös ylihuomenna. Ainakin siihen asti, kunnes tekoäly keksii, miltä tuntuu saada se parempi laukaus juuri oikealla hetkellä. Sitä päivitystä odotellessa.