Harrastuksesta elämäntavaksi
Moni mieltää valokuvauksen vain tekniseksi suoritukseksi tai tavoitteeksi ikuistaa kaunis kohde. Minulle vuosikymmenten matka kameran kanssa on kuitenkin opettanut jotain paljon muutakin: kamera ei ole vain laite, se on kumppani ja peili omaan sisimpään.
Tässä postauksessa pohdin, miten suhtautumiseni kuvaamiseen on muuttunut suorittamisesta läsnäoloon.
Välineestä näkemisen jatkeeksi
Alussa kamera oli kenties työkalu, mutta ajan myötä siitä on tullut osa identiteettiä ja tapaani havainnoida maailmaa. Se ei ainoastaan tallenna todellisuutta, vaan se muovaa sitä, miten näen valon, varjot ja yksityiskohdat ympärilläni. Se on herättänyt kyvyn katsoa tavallista uudella tavalla.
Hyvästi täydellisen kuvan metsästys
Yksi merkittävimmistä oivalluksista on ollut se, että kokemus voittaa lopputuloksen. Olen heittänyt romukoppaan paineet täydellisestä otoksesta. Nykyään valokuvaus on minulle keino olla läsnä tässä hetkessä. Kun katson etsimen läpi, tarkkailen maailmaa ilman suorituspaineita – se on puhdasta olemista ja havainnointia.
Luovuus kantaa "tyhjien hetkien" yli
Kymmenien vuosien harrastus on hionut intuitiotani. Vaikka hallitsisin tekniikan ja sommittelun säännöt, kaikkein tärkeintä on oppimani visuaalinen itsevarmuus: uskallan luottaa omaan makuuni ja näkemykseen.
Tämä itsevarmuus on tarpeen erityisesti silloin, kun inspiraatio tuntuu olevan hukassa. Olen huomannut, että harrastus muuttuu elämäntavaksi juuri silloin, kun jatkaa kuvaamista, kun ”mitään kuvattavaa” ei tunnu löytyvän. Nämä "tyhjät hetket" ja niiden ylittäminen palkitaan usein itsetuntemuksella. En väheksy esimerkiksi Picture 365 today haaste kuvausta, vaan toteutan sitä omalla tavallani.
Valokuva muistina ja aikakoneena
Kuva: Juhani Rantakömi 1970
Vanha viisaus sanoo: "Valokuvat muistuttavat minua siitä, kuka olin tuolloin." Allekirjoitan tämän täysin. Valokuva on minulle aikakone. Se ei tallenna vain maisemaa tai ihmistä, vaan se säilöö senhetkisen mielentilan, tunteen ja tavan katsoa maailmaa.
Valokuva on todiste hetkistä, joita mieli ei ehkä muuten jaksaisi kantaa mukanaan. Vanhojen kuvien katselu onkin osoittautunut uskomattoman terapeuttiseksi matkaksi omaan historiaan. Harmi on vain, kun osa kuvista hukkuu bittiavaruuteen.
Muistoista fyysisiksi tarinoiksi
Vaikka elämme digitaalisessa maailmassa, haaveilen usein siitä, että saisin koottua nämä palaset useammin fyysisiksi kuvakirjoiksi. On aivan eri asia selata paperista kirjaa kuin pyyhkiä ruutua sormella. Kuvakirja antaa muistoille kodin, jossa ne säilyvät konkreettisina. Paljon on tehtävää ja ennen kaikkea opittavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti